10 vuotta! Jann Wilde & The Neon Comets – Neon City Rockers

Jann Wilde & The Neon Comets julkaisi albuminsa Neon City Rockers elokuun 27. päivä vuonna 2008. Tuolloin Tampereen Anttilan levyosaston hyllyjen välit olivat täpösen täynnä innokkaita faneja, jotka olivat muodostaneet siistin jonon saadakseen nimikirjoituksen ja nähdäkseen edes pienen vilauksen suurinta idoliaan. Serranon perheestä tuttu Fran Perea oli nimittäin saapunut nimmarikeikalle Tampereelle. Levyosaston toisessa päädyssä hivenen pienemmän fanikatraan kanssa hengaili puolestaan viisihenkinen yhtyeemme: Risto Pajari (kitara), Kaide Luukkonen (koskettimet), Teemu Alajoki (rummut), Joonas Keskinen (basso) ja minä, Jann Wilde. Esitimme muutaman kappaleen akustisesti ja piirsimme nimmareita albumin kannella koristeltuihin postikortteihin.

Neon City Rockers on nyt kymmenvuotias. Anttilaa ei enää ole ja Serranon perhekin päättynyt. Viime vuonna uudelleenjulkaistun Jann Wilde & Rose Avenuen Tokio Okei -levyn seuraaja jäi myyntiluvuiltaan pienemmäksi, mutta keräsi yllättäen suosiota kriitikoilta. Kuuntelin albumin ja bonusmateriaalin kertaalleen läpi uusintajulkaisua kootessa. Jos Tokio Okei -albumi esitteli raakilemaista soittoa ja yksinkertaisista aineksista koottuja helppoja popkappaleita, on Neon City Rockers musiikillisesti kunnianhimoisempi ja monipuolisempi teos. Tosin edellisen tapaan harmillisen keskeneräinen ja turhan teennäinen.

Jann Wilde & The Neon Comets syntyi monen mutkan kautta kesällä 2007 levinneen Jann Wilde & Rose Avenuen raunioista. Manageriportaan nerokkaaksi mainostempuksi tarkoitettu hajoaminen muuttui lopulta karvaaksi todellisuudeksi yhtyeen murentuessa konkreettisesti käsiin. Vilpitön oletus oli että bändi palaa lavoille kylmän viileästi uuden kitaristin kanssa. Varsinainen hajoamistaistelu käytiinkin vasta kulisseissa syksyllä 2007 kertoessani levy-yhtiölle toiveeni perustaa kokonaan uusi bändi. Varmasti moni olisi pelannut kortit toisin ja jatkanut turvallisesti Jann Wilde & Rose Avenueta.

Rumpali Teemun alias Tender Rexxin kanssa kokosimme uuden yhtyeen. Kosketinsoittaja Kaide Luukkonen ehti liittyä jo Rose Avenuen verta yskivään leiriin, mutta hänen sisäänajonsa jäi puolitiehen. Kitaristi Risto puolestaan löytyi Muusikoiden.netin ilmoituksella. Alunperin jo 2004 ekaan Jann Wilde -keikkakokoonpanoon bassottelemaan tulossa olleen Joonas Keskisen pyysin mukaan uuteen bändiin. Hän pyöri aluksi treeneissä kuudentena jäsenenä, mutta korvasi lopulta Rose Avenue -basisti Teemu Huopanan. Nimetön kokoonpano vietti kesän, syksyn ja talven treenaillen uutta materiaalia ja tutustuen toisiinsa.

Lopulta erilaisten mutkien kautta yhteistyöt Hype Recordsin kanssa jatkuivat ja ”tuhlaajapojat palasivat kotiin”, kuten megakohumanageri Tommi Liimatainen asian ilmaisi beigessä ponchossaan. Kokoonpanon nimeksi sorvautui eräänlaisena kompromissinä lopulta Jann Wilde & The Neon Comets, eli jatko-osa Jann Wilde & Rose Avenuelle. Ei todellakaan mikään kovin hieno nimi. Jos oikein pinnistelen niin sen oli tarkoitus viitata jotenkin Bill Haley and his Cometsiin, mutta sitä en muista että miksi ihmeessä? Lohduksi voin vain todeta, että muut ehdolla olleet nimet olivat vielä huonompia. Albumin nimi oli viittaus Clash CIty Rockersiin ja yksi levyn esikuvia onkin London Calling. Rönsyillään huolella.

The Neon Comets erosi Rose Avenuesta paljon. Erityisesti musiikillinen osaaminen oli aivan toista luokkaa. Keikkamyyjän kehoituksesta lopetin kitaransoiton ja keskityin laulamiseen. Pystysolistina pyöriminen oli treeneissä ihan ok, mutta lavalla homma tuotti vaikeuksia ja olo oli orpo ja urpo ilman kitaraa. Myös lavalook meni uusiksi. Lihoin Rose Avenuen hajoamisen jälkeen kymmenen kiloa ja en mahtunut enää rokkitähtihaalareihin. Olin masentunut ja lääkkeeksi käyttämäni alkoholi ei jostain syystä toiminut. Ristiriitaista oloa korostin värjäyttämällä puolet hiuksistani mustaksi ja toisen puolen blondiksi. Cruella de Wilde. Surkeus ja ahdistus kanavoitui onneksi luovuudessa ja kirjoitin neljä levyllistä poukkoilevaa materiaalia. The Neon Comets kasvoi pian tiiviiksi bändiksi ja basisti Keskinen kietoutui treenikämpällä kapellimestarin viittaan. Demotteluni vietiin uusiin suuntiin ja yhtye sai ideat lentoon. Tyylit elivät 70-luvun rockista (T-Rex, David Bowie, Queen) 90-luvun brittipoppiin (Suede) ja 80-luvun synapoppiin (Gary Numan, Sigue Sigue Sputnik, Japan) ja välillä jopa 50-luvun Elvis-imitaatioihin asti. Lähin vertauskohta oli kuitenkin ruotsalainen The Ark. Joskus lopputulos oli onnistunut, mutta toisinaan lipsuttiin vähän turhankin viihteen puolelle. Neon City Rockersin kaltaisia levyjä ei ilman itseironiaa ja pilkettä silmäkulmassa voi tehdä.

Levy-yhtiö Hype Records ja keikkamyyjä WellDone nyrpistelivät nenäänsä materiaalille. Tiina Vuorisen mielestä kappaleet olivat askel epäkaupalliseen suuntaan ja ne vaatisivat tuottajaksi Jimi Suménin kaltaisen tyylitietoisen artistin. Hän oli aivan oikeassa. Hypellä kummastatusta vuodatettiin kyselemällä rokkaavamman kitaravallimateriaalin perään. Bändistä haluttiin leipoa uutta Hanoi Rocksia, mutta menimme aivan toiseen suuntaan. Yritin kuitenkin kirjoittaa rajua rokkikitaramusiikkia, mutta eihän siitä mitään tullut. Lopulta levy päätettiin kuitenkin äänittää Lielahden NoteNet-studiolla ja tuottajaksi pyysimme jo Jann Wilde & Rose Avenuen demoja tuottaneen Jukka ”Shitter Limited” Miettisen.

Bändi treenasi kappaleet ulkoa, mutta studiossa ei selvitty ilman vastoinkäymisiä. Epäonnea oli matkassa, sillä levyn pohjia äänittäessä viritysmittari oli muljahtanut väärälle viritystaajuudelle. Seuraksena basso- ja komppikitararaidat piti lopulta soittaa kaikki uudestaan. Tämä söi rutkasti studioaikaa. Kesäflunssa kiusasi äänityssessioiden ajan ja ääneni on albumilla tukkoisessa kuosissa. Uudelleen aloittamani tupakointi ei myöskään auttanut mitenkään. Kaikesta huolimatta yhtyeen luomisvoima ja meininki välittyi yleisön ja kriitikoiden korviin.

Levy keräsi kaikkien yllätykseksi hyviä arvioita. Soundin Tero Alanko antoi levylle kannustavat neljä tähteä vaikka kritisoikin rumaa kantta ja epäonnistunutta lookkia. Positiiviisia arvioita antoivat myös Desibeli.net, Noise.fi, FREE! Magazine jne. Desibeli.net palasi tänä vuonna albumin ääreen ja kohotti sen klassikkosarjaan. Hyvästä vastaanotosta huolimatta Neon City Rockers ei myynyt edes kolmannesta Tokio Okein nelinumeroisista luvuista. Se ylsi ensimmäisellä viikolla albumilistalla sijalle 32 ja vajosi sitten kohti alennusaltaita. Sinkut eivät soineet radiossa ja keikoilla yleisö oli hämmentynyt, vaikka osa vanhoista faneista ottikin uuden yhtyeen lämpimästi vastaan. Lämmittelimme Twisted Sisteriä Ideaparkissa ja olimme täydellisen väärässä paikassa. Keskisormet nousivat kun avasimme setin kepeällä Emaj7-soinnulla (albumin b-puolen avausraita The Ballad of Jane Glaze).

Lopulta Jann Wilde & The Neon Comets alkoi hiljalleen kuivua kasaan. Joonas Keskinen lähti Kiinaan ja tilalle tuli Henri Kovanen. Tammerfesteillä soitimme Viikinsaaressa pääesiintyjänä ja se on jäänyt mieleeni yhtenä miellyttävimmistä keikoista. Meikkilook oli tuolloin jo jäämässä taakse ja yhteistyö Hypen kanssa hiipui. Taloudellisessa mielessä levytyksistä ei jäänyt mitään käteen. Hype Records ei koskaan toimittanut ainuttakaan rojaltitilitystä kummastakaan albumista. Kustannussopimus oli merkitty päättyväksi vuonna 2020.

Neon City Rockers -albumin jälkeen työn alla oli peräti kaksi albumia: kotiäänityksistä koostetettu soololevy Don’t Play With The Flame On Your Band ja bändivetoinen Don’t Play With The Name of Your Band. Ensin mainittu julkaistiin 2010, mutta jälkimmäinen jäi lopulta kesken. Siitä on olemassa rumpu- ja bassopohjat. Viimeiseksi koko yhtyeen keikaksi jäi Eläinsuojelurock Tampereen Klubilla 2010 syyskuun 29. päivä. Sittemmin Jann Wilde & The Neon Comets on vain kerran aktivoitunut nelimiehisenä albumin tuottaneen Jukka Miettisen synttäreillä 2013.

Neon City Rockers -albumin bonuksena kuullaan ennen albumia äänitetty ilmainen mp3 -sinkku Polaroid/Glamtronik sekä neljä Lielahden NoteNet-studiolla äänitettyä demoa.