Tokio Okei 10v

Tänä vuonna tuli kymmenen vuotta siitä, kun esiinnyin ensi kertaa pitkäsoitolla. Jann Wilde & Rose Avenuen Tokio Okei täytti vuosia jo helmikuun lopulla, mutta uusintajulkaisulle tuli sopiva sauma uuden albumin vanavedessä. Digitaalinen julkaisu sisältää 12 albumiraitaa sekä kuusi bonusraitaa (viisubiisit + kahden singlen b-puolet).

Kuuntelin Tokio Okein kertaalleen läpi vuosien tauon jälkeen. Albumi herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Jokaisen lämpimän muiston mukana nousee vähintään yhtä paljon karvaita ja negatiivisia muistikuvia. Kun katson 25-vuotiasta versiotani, en tunne nostalgista kaipuuta ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Pikemmin päinvastoin. Olin nimittäin tuolloin varsin onneton. Haastatteluissa ja videopätkissä yritän epätoivoisesti olla aivan toinen henkilö. Teennäisyyden alta näkyy ahdistunut ja surullinen ihminen.

Jann Wilde syntyi vuonna 2004. Vuosi isäni itsemurhan jälkeen. Olin juuri muuttanut Tampereelle vailla opiskelu- tai työpaikkaa. Mitään päämäärää ei ollut. Näin jälkikäteen on helppo vetää linjoja ja yhdistellä palapelin osia. Jann Wilde oli tapa käsitellä ja paeta surua. Vetää roolia. Jann Wildenä olo oli suurimmalta osin raskasta, sillä en tietenkään koskaan onnistunut olemaan ulospäinsuuntaunut ja räväkkä glamrokkari. Mukavuusalueelta poistuminen voi olla hyvinkin epämiellyttävää ja traumaattista. Jann Wilde on kuitenkin iso pala menneisyyttäni, joten minkäs sille mahtaa. Tokio Okei on ansainnut päästä takaisin julkisuuteen.

Musiikiltaan levy on parempi kuin muistin. Toisenlaisella kannella, imagolla ja muutamalla kunnianhimoisemmalla biisillä kyseessä voisi olla ihan kelpo indiepop-levy. Soundi-lehdessä verrattiin avauskappaletta mm. Suedeen. Levyhän ei ole varsinaisesti mitään glamrockia. Varsinaista glamrockia edustavat vain alkuperäisellä painoksellakin bonusbiiseinä kuultavat euroviisuhumpat Rock ’n’ Roll Dreams ja Cinnamon.

Glamrokittomuus selittyy sillä, että valtaosan kappaleista olin kirjoittanut jo ennen Rose Avenueta saati ennen kuin hairahdin koko skeneen. Olin pesunkestävä brittipoppari ennen tyylinmuutosta. Rose Avenue sai alkunsa kitaristi Arden visiona New York Dolls -tyylisestä yhtyeestä, johon alunperin minua pyydettiin vain pystysolistiksi. Tämä teki asetelmasta aina hiukan nurinkurisen. Keulakuvana ja biisintekijänä koin aina soittelevani vain ”siinä Arskan bändissä”. Miellän edelleen Jann Wilde & Rose Avenuen Arskan bändiksi.

Jann Wilden piti olla aluksi pelkkä sarjakuvahahmo, joka seikkaili mikseri.netissä. Tokio Okeille päätyneistä kappaleista puolet oli julkaistu mikseri.netissä vuonna 2004 tai jo aiempien yhtyeideni demoilla. Jann Wilde & Rose Avenuen lyhyen kaksivuotisen olemassaolon aikana kappaleita syntyi vain muutama. Olen toisinaan miettinyt, miltä ensimmäinen Jann Wilde -levy olisi kuulostanut, jos en olisi liittynyt Rose Avenuehen? Ehdin soittaa yhdet lupaavat treenit rumpukoneen sekä ystävieni Johanneksen ja Joonaksen kanssa. Jonkinlaisen kuvan albumista saa, jos niputtaa mikseri.netin aikaiset neliraituridemot jonoon.

Sarjakuvahahmo Jann Wilden eka demo ”Boys Out of New York” syksyltä 2004 ennen Rose Avenueta. Yhtyeen versio nousi singlelistalla korkeimmillaan sijalle kolme ja myi 3000 kpl.

Jann Wilde -albumin runko lähti kuitenkin elämään Rose Avenuen kanssa. Myöhemmin muistan olleeni vittuuntunut, kun albumin biiseistä haluttiin pitää demokraattinen äänestys ja tekijänoikeudet pilkkoa neljään osaan. Olin jo suostumassa, kunnes manageri Liimatainen tuli tiukkasanaisesti väliin. Tästä haluan kiittää Tommi Liimataista, sillä nynnynä ja konfliktikammoisena en halunnut yhtyeen riitautuvan. Ensimmäiset hajoamisen siemenet oli jo kylvetty ja kuuluisat musiikilliset erimielisyydet tulleet ilmi.

Tokio Okein jälkeiselle levylle kaavailtiin sävellyskiintiöitä, etten rohmua teostotuloja ja valokeilaa itselleni. Soitimme muistaakseni kahdet treenit tällä uudella, lukuisat bändit tuhonneella ideologialla. Yhtäkään biisiä ei saatu maaliin asti. Ennen teostopäivää ketään ei edes kiinnostanut biisien kirjoittaminen. Lisäksi olin harmissani, että sain kuulla olevani paskiainen kirjoittaessani niin paljon biisejä. Enhän minä ahneuttani kappaleita kirjoittanut, vaan siksi että meillä olisi materiaalia. Tunsin olevani John Fogerty keskellä Mardi Grasia.

Näihin ja moniin muihin typeriin vänkäämisiin yhtye lopulta lässähti. Yhtyeen hajoaminen oli pelkkä typerä mediatemppu. Fiksumpaa olisi ollut pitää vain breikki, sillä 3/4 yhtyeestä jatkoi treenailua kaikessa rauhassa uudella kitaristilla ja kosketinsoittajalla. Arde lähti perustamaan omaa Arde’s Accident -yhtyettään. Oma mielenkiintoni yhtyettä kohtaan hiipui lopullisesti pian sen jälkeen. Joku muu olisi varmasti jatkanut kylmän viileästi Jann Wilde & Rose Avenue -nimellä, mutta ei se tuntunut alunperinkään omalta jutulta. Siitä seurasi tietenkin uusi soppa levy-yhtiön ja managerin kanssa. Halusin luopua myös Jann Wilde -nimestä. Lopulta kompromissina syntyi typerästi nimetty Jann Wilde & The Neon Comets.

Jann Wilde & Rose Avenue oli parhaimmillaan, kun bisneskuviot unohdettiin ja keskityimme pitämään hauskaa. Naurettavuutta hipova ylimielinen rokkikukkoilu, ilkikurinen pölkkypäinen huumori ja hölmö röyhkeys naurattivat ja raivostuttivat yleisöä ja myös meitä itseämme. Selvimmin huumori näkyi tietenkin imagossa, joka vedettiin täysin läskiksi rokkihaalareilla ja kaikella kimaltavalla joulukuusenkoristeista ja heijastimiin. Mitään ei otettu vakavasti ja homma oli lähempänä Sleepy Sleepersiä kuin Ziggy Stardustia. Jotain kapinaa ilmeisesti. Ja aika paljon myös ihan rehellistä mauttomuutta.

Ensimmäiset promokuvat vuodelta 2005. Käsissä isoäitini virkkaamat käsineet.[/caption]

Lyhyessä ajassa ehdimme tehdä 76 keikkaa, joista varsinkin alkupään sekoilut ennen levytyssopimusta ovat jääneet mieleen hilpeinä. Mottipäisestä huumorista kertoo myös albumin nimi Tokio Okei, joka viittasi kondomimerkkeihin Okeido ja Suki Suki. Albumin nimi oli lähdössä vaihtoon vielä aivan viime hetkillä, sillä Saksasta ilmestyi Tokio Hotel -niminen nuorisobändi samaan aikaan. Siihen vertautuminen ei erityisemmin kiinnostanut. Vaihtoehtoisia nimipähkäilyjä olivat mm. Laser City L’amour, Screams At The Ballet ja Sweet Smell of Success. Toisen levyn työnimi oli Big Inn ja livelevyksi piti tulla Yellow Live (Yellow liver, öhöhöh). Varmasti jotain parempaakin olisi keksitty. Jann Wilde & Rose Avenue -nimen lyhennystä puntaroitiin myös muutamia kertoja. Levy-yhtiö halusi pelkän Jann Wilden, kun taas bändi kallistui pelkkään Rose Avenuehen, mutta siitä olisi tullut liikaa mieleen Sunrise Avenue. Siihenkään vertautuminen ei erityisemmin kiinnostanut.

On sääli, että mediakohkaus ja imago veivät huomion pois itse albumista. Tokio Okein melankoliset brittipopit ovat selvästi hukassa ulkoisen habituksen kanssa. Tokio Okei -levyyn saattoikin törmätä levykaupoissa toisinaan hard rock- ja metal -titteleiden alla Negativen, Lovexin, Bloodpitin ja muiden joukossa. The Cure -vaikutteita kuuluu siellä täällä kokonaisista biiseistä (Metropolis, Nothing But The Sky) yksittäisiin kitara- ja bassosovituksiin. Esimerkiksi Boys Out of New Yorkin iskevät soinnut ovat saaneet inspiraationsa suoraan The Curen Boys Don’t Cry -biisistä. Mr.Wilde -biisin itseironia on velkaa David Bowielle ja The Arkille. Hilpeintä oli tietenkin kuulla Ola Salolta itseltään, että kappale kuulostaa heidän Father of A Son -biisiltään. Myönsin vaikutteen, josta hän näytti olleen vilpittömästi mielissään. Yksi tähtihetkiä olikin päästä untuvikkoina Pakkahuoneelle lämmittelemään naapurimaamme riikinkukkoja. Suosikkibiisini Tokio Okeilta on A Fine Day For Revolution. Reipas punkahtava poljento on alunperin riihimäki-hyvinkää-akselilla vaikuttaneen The Coats -yhtyeen biisi vuodelta 1999.

Tokio Okein heikointa antia ovat lauluosuudet. Laulan koko albumin väärässä sävellajissa. Kirjoitin kappaleet tuolloin äänialani ylärekisteriin ja esimerkiksi levyn ensimmäiseksi sinkuksi kaavailtu Baby Said Yeah jäi kokonaan pois levyltä, sillä en yksinkertaisesti yltänyt kertosäkeen ensimmäiseen nuottiin. Miksi sävellajia ei pudotettu? No, koska sitten olisi joutunut opettelemaan koko biisin uudestaan alusta eri kohdasta. Jann Wilde & Rose Avenuen musiikillinen taitotaso oli paikoin varsin onneton. Seuraavalla albumilla Baby Said Yeah menikin sitten E:n sijasta D:stä. Muutamissa kappaleissa lauluosuudet ovat niin päin persettä, että autotunen pulpatus tekee biisit kuuntelukelvottomiksi.

Mutta tehkää itse omat tulkintanne. Albumin löydät mm. Spotifysta: